top of page
  • Siiri

Kuusijättiläisen muistoksi / In Memory of the Spruce Giant


View to the spruce tree fence from the vegetable garden.

(The English version comes after the Finnish one.)

 

Hyvä lukija,


Tämä ei ole hauska juttu, vitsi tai huvittava kertomus. Tämä ei ole edes ironiaa. Sillä se, mitä tulen seuraavaksi kertomaan teille ei mitenkään ole yhteydessä huumoriin, ja jos jossain kohtaa tunnet huvittuneisuutta ilmaisuni dramaattisuuden tähden ei sitä missään nimessä ole tarkoitettu siten ymmärrettäväksi. Siispä, näiden sanojen johdattelemana suosittelen, että asennoidut tähän kertomukseen mitä vakavimmalla mielellä, koska tämä tarina on totta ja se kertoo väliinpitämättömyydestä.


Aloittaaksemme tarinan meidän tulee siirtyä yli kymmenen vuotta taaksepäin lapsuuteni kulta-aikaan, jolloin kesät olivat loputtoman pitkiä, vehreitä ja täynnä seikkailuja, ja niiden tapahtuma paikkana oli maailman turvallisin keidas kukkulan laella: meidän keltainen mökkimme. Monet lapsuuden kesät vietimme mökillä, jos nyt ei koko kesää niin ainakin hyvin pitkiä aikoja kerrallaan. Koska mummi ja ukki asuivat siellä kesän ajan mekin siskoni kanssa pystyimme oleilemaan siellä vaikka koulun alkuun asti.


Olin aina ollut hyvin ylpeä mökistämme. Se ei ollut mikään tavallinen, tylsä mökki vaan sellainen kummallinen, muinainen, erittäin jännittävä paikka kuin jostain klassisesta lasten kirjasta, jossa lapset kokevat ihmeellisyyksiä ja pääsevät osaksi mökin seikkailuja. Mökkimme oli siis ikivanha hirsitalo, jonka tummuneet hirret tuoksuivat hieman ummehtuneelta ja jonka kammareissa lattiat narisivat. Tuvassa oli suunnattoman suuri leivinuuni, jonka pankon ja uunin suun pimeä äärettömyys tuntui pienenä pelottavalta, melkein maagiselta ihan kuin talon tonttu olisi taikonut epätavallisen tummia varjoja asuinpaikkansa suojaksi. Olin muutenkin melko varma, että tuvassa, mökin salaperäisellä ullakolla – jonne vei lähes pystysuorat portaat – ja pihan toisella laidalla olevassa saunassa asusti tonttuja. Ainakin jokainen täysijärkinen lapsi olisi ollut varma tonttujen olemassa olosta tuossa paikassa.


Päätalon lisäksi mökkiin kuului erottamattomasti sen pihapiirin elämä. Huussissa asusti alku kesästä pääskysiä, jotka lensivät katonrajassa olevasta raosta korkealle hirsiorrelle rakennettuun mudasta muodostuneeseen pesään, jossa poikaset sirkuttivat tottuneena ihmisvieraisiin. Myös autotallin oven kiskoille pesiviä "kiskolintuja" saatiin tarkkailla koko kesä ja ovi pystyttiin sulkemaan vasta loppukesästä kun pesä oli jälleen tyhjillään. Eräänä kesänä naapurin tallikissakin – jonka nimesimme Mouruksi, ja joka kerran oksensin kaivon kannelle kun olimme syöttäneet sille raakoja viinimarjoja – tuli monen vuoden ajaksi tärkeäksi pihan asukiksi. Joskus mökkiä ympäröivissä, silloin vielä tiheissä metsiköissä oli mahdollista nähdä hirvien jälkiä, ja jännittävimpinä aikoina kylän ukot varoittelivat lähitienoilla tallustelevista karhuista. Silloin koko kylä kävi katsomassa karhujen jätöksiä suurella innolla ja niistä kirjoitettiin juttuja paikallislehtiin. Syysiltaisin pihassa saattoi taasen nähdä lepakoita, jotka liihottivat tähtikirkkaina öinä linnunradan tähtisumun kauneudesta piittaamattomina valaistujen ikkunoiden ohi säikyttäen television katsojat.


Eläinasukkaiden ohella mökin pihaa ja sen tapahtumia määrittelivät siihen kuuluvat neljä rakennusta ja lukuisat luonnonihmeet. Päärakennuksen ohella (josta olenkin jo kertonut) pihassa oli pitkä aittarakennus, johon kuului leluaitta ja työkaluaitta ullakkoineen, puuliiteri ja viimeisenä huussi. Vastapäätä päätaloa oli punainen pikkuaitta senkin tavaransäilytystä varten ja toimi hiirille mieluisana pesärakennuksena. Pihan toisessa laidassa oli toinen pitkä rakennus, joka oli aikoinaan ollut navetta lehmineen ja sikoineen, mutta jossa nyt oli talli traktorille ja keltaiselle kuplavolkkarille, jonka kyydissä ajoimme rallia mökkitiellä mennessämme uimaan. Navetan toisessa päässä sijaitsi sitten sauna ja myöhempinä aikoina lehmien karsinoiden tilalle rakennettiin huoneistot meille lapsenlapsille.


Päätalon takana sijaitsi kukoistava kasvimaa sateenvarjon levyisine raparpereineen, käsivarren paksuisine kesäkurpitsoineen ja kultaisine perunoineen. Etenkin harvennusporkkanat olivat minun ja sisareni herkkua. Pihan keskellä oli suunnattoman iso koivu, jonka varjossa leikimme monet leikit, ja jonka oksilla keinuimme ja kiipeilimme. Koivun vieressä oli heinäseipäistä kyhäilty teltta, joka katsoi kohti ikivanhaa, käppyräistä omenapuuta. Kesäkuussa teltan takana olevalla niittyläikällä kasvoi kurkuman keltaisia niittyleinikkejä, joita keräsimme tuvan katon koristeeksi suurella vaivalla. Muutenkin mökkiympäristöä koristi mahdottoman vihreä koivikko ja koiranputkien pitsimäisenä lainehtiva meri.


Pihan kruunu oli kuitenkin taivaan kattoa hipova, ylikasvanut kuusiaita, jonka uskoin olevan ainakin 200 vuotta vanhan, sillä olivathan kuuset niin ylenpalttisen pitkiä ja eräs yksilö myös sanoinkuvaamattoman leveä ettei kahden ihmisen kädet millään mahtuneet sen ympäri. Tämä kyseinen yksilö oli noin kolmen metrin korkeuden kohdalta haaroittunut kolmeen tavallisen kuusen paksuiseen haarakkeeseen, joiden keskelle äitini ja setäni olivat aikoinaan rakentaneen majan. Sen oksat olivat nekin erittäin vaikuttavat. Ne ulottuivat viiden metrin päähän puusta ja alimmat hipoivat maata muodostaen majamaisen tilan kuusen alle. Sellaisen salaisen ja turvallisen vihreän tilan, jossa oli viileää piilotella iltapäivällä ja joka tuoksui neulasilta ja voimakkaalta pihkalta.


Mielsin tämän jättiläiskuusen mökkimme tärkeäksi nähtävyydeksi, maskotiksi, luonnolliseksi piirteeksi, jota ilman se ei olisi sama paikka. Silloin, kun kuvailin mökkiämme ystävilleni oli jättiläiskuusi aina hauskuuksien kärjessä ja kertoi mökkimme erikoislaatuisesta luonteesta. Tiesin, ettei kenenkään muun mökillä ollut yhtä hienoa puuta, yhtä vanhaa, yhtä ylvästä, yhtä järkkymättömän pysyvää ja ystävällistä jättiläistä kuin mökkimme kuusi. Se oli ollut siellä ennen ukkia ja mummia, ennen äitiäni ja ennen minua, ja tulisi olemaan siellä minun jälkeeni tuomassa aihetta ylpeyteen niille, jotka silloin mökillä kesiä viettäisivät. Tämä kuusi oli vahva ja kaunis. Se varjosti aamuisin vanhaa kiviaitaa ja iltapäivisin omena puita. Sen helmassa eli kitukasvuinen marjapensas ja yllättävän tuottoisia mutta matalia kirsikkapuita. Sen syvän vihreät neulaset hehkuivat jopa talvipäivän auringossa ja se näytti uskomattoman satumaiselta lumen koristamana. Keväisin sen tuoksu oli voimakkaimmillaan kosteassa ilmassa kun muut kasvit vielä nukkuivat, ja kesällä siihen saattoi kiivetä kuuntelemaan tuulen havinaa oksistossa.


Silloin kun tuli myrsky mummi pelkäsi kuusen kaatuvan talon päälle, mutta minä en koskaan uskonut siihen. Ei se kaatuisi. Se on vankin puu jonka tunnen. Se oli kasvanut tällä paikalla pienestä, nuoresta versosta kauniiksi aidaksi, ja kun kukaan ei ollut sitä onneksemme vahtinut se sai kukoistaa vapaana ja kasvaa niin korkeaksi kuin mieli teki kunnes siitä lopulta tuli se suuri jättiläinen jona koko perheeni on sen tuntenut. Mikä puu se olikaan puiden joukossa! Ihmisen istuttama mutta luonnostaan villi ja upea. Puu joka päätti kasvaa niin hirmuisesti ja vartioida mökkiämme vuosisatojen ajan. Tässä oli kuusi jota ei kukaan unohtaisi. Tässä oli kuusi, jonka kävyt olivat nyrkinkokoisia. Tässä oli kuusi joka eli mahtavuutensa kultaisia vuosia. Ja voi kuinka miellyttävää sitä olikaan katsoa!


Sitten eräänä marraskuisen kirpeänä päivänä sain tiedon, että tuo ihana jättiläinen oli kaadettu. Kävi ilmi, että isovanhempani edelleen pelkäsivät sen kaatuvan mökin päälle ja näin käydessä vakuutus ei korvaisi sen aiheuttamia tuhoja. Siksi he olivat päättäneen kaataa sen. Oli kuusen kaadosta puhuttu varmaan aina, se kun oli niin iso ja korkea, mutten koskaan uskonut kenenkään tosissaan ryhtyvän kaato toimiin. Olihan vallan mahdotonta edes kuvitella pihaa ilman sitä! Varmasti muutkin perheen jäsenet rakastivat tätä jättiläistä yhtä paljon kuin minä ja pitivät itsestäänselvyytenä sen pysyvää, kunnioitettua asemaa pihassa. Puu oli pihan kuningatar, eikä kukaan kajoa kuninkaallisiin ilman painavaa syytä.


Nyt jättiläinen kuitenkin makasi poikittain amputoituna pihalla. Sen ruhtinaalliset oksat olivat pirstoutuneet kaadon aikana ja sen rungon karkeaa kuviota pahoinpidelty julmasti. Kuningatar oli kaadettu raasti vaikka se ei ollut edes laho. Kävi nimittäin ilmi, että kuusi jättiläinen oli täysin terve ja elämänsä parhaimmissa voimissa ennen kaatoaan. Se ei ollut vielä valmis kuolemaan. Sille oltiin luvattu pitkä ja ylväs elämä, jonka loppua kukaan nykyinen perheenjäseneni ei tulisi todistamaan. Se olisi ollut koti vielä useille linnuille ja ihailun aihe vuosikymmenten ajan. Vaan nyt sen pihka jähmettyisi noissa terveissä suonissa ja sen ruumis paloiteltaisiin liiterin täytteeksi. Tämähän on vääryyttä! Tuon kuusen olisi pitänyt elää meitä kaikkia kauemmin!


Mikäli kuusi tosiaan olisi kaatunut myrskyssä tai se olisi kaadettu aidosti lahouden takia voisin kuvitella itseni istumaan sen mahtavalla kannolla mieluusti muistellen sen elämän ihania aikoja. Mutta koska se näin ennenaikaisesti murhattiin on minun mahdotonta kuvitella kantoa muuna kuin mestauspaikkana. Todisteena ihmisen vaarallisista mielenoikuista. Kehoni tärisee raivosta tämän epäoikeudenmukaisuuden edessä ja ymmärtänette varmaan, etten halua olla missään tekemisissä rakkaan mökkimme kanssa nyt kun sen sielu on leikattu alas. Mökki on kuollut minulle. En halua nähdä sitä ilman kuusijättiläistä enkä todellakaan halua nauttia mökin lämmöstä, jonka kuusijättiläisen ruho tuottaa leivinuunissa. En halua syödä ruokaa, joka on paistettu kuusijättiläisestä leikatuilla haloilla. En halua nähdä pursuilevaa liiteriä, jossa kuusijättiläinen makaa paloina. En halua muistaa pihaa ilman sitä. En halua katsoa ulos näkemättä sitä. En halua uusi muistoja mökistä ilman sitä. Mökistä on tullut nyt virallisesti lapsuuteni muisto, jossa kuusijättiläinen on vielä tallella. Pahuus on vihdoin astunut paratiisiini.


Minkä tahansa muun tuhon olisin kestänyt: salaman iskeytymisen saunaan, heinäseivästeltan romahtamisen, tuvan lattian uusimisen, mutta tätä en kestä koska tämä on vääryyttä. Tänä iltana itken katkeria kyyneliä. Tänä iltana puun menettäminen sattuu oikeasti todella paljon. Se puu oli enemmän kuin kasvi. Se oli koko lapsuuteni tausta, vakaa ja tuoksuva olento, jota olisi pitänyt suojella paremmin, ja jonka vuoksi minun olisin pitänyt taistella.


Ajatella, että se pieni, kaunis, ihmeellinen, lähes satumainen läntti tässä maailmankaikkeudessa, jota perheeni on saanut kunnian asuttaa, ja jota sen pitäisi suojella, onkin vain yksi esimerkki ihmisen typeryydestä. Minua hävettää aivan hirveästi. Minua suututtaa. Minulla on ikävä sitä kuusta. Enkä minä halua vaieta hiljaisesti tästä menetyksestä oli se sitten järkevää tai ei. Minun perheeni teki tämän, enkä minä pysty antamaan tätä anteeksi.


Muistuttakoon tämä tarina meitä kaikkia luonnon ihmeiden suojelemisesta.


Jättiläiskuusen muistoksi lauantai-iltana 26.11.2022 itkusilmässä kirjoitettuna.


Siiri


 

Dearest reader,


This is not a funny story, a joke or an amusing tale. This isn't even irony. Because what I'm going to tell you has nothing to do with humor, and if at some point you feel amused by the drama of my expression, it is by no means meant to be understood that way. So, guided by these words, I recommend that you approach this story with seriousness, because this story is true and it's about indifference.


To begin the story, we must go back more than ten years to the golden age of my childhood, when summers were endlessly long, green and full of adventures, and the place where they took place was the world's safest hilltop oasis: our yellow cottage. We spent many childhood summers at the cottage, if not the whole summer, then at least very long periods at a time. Because grandmom and granddad lived there during the summer me and my sister I were able to stay there even until school started.


I had always been very proud of our cottage. It wasn't an ordinary, boring cottage, but a strange, ancient, very exciting place like something from a classic children's book, where the children experience wonderful things and become part of the cottage's adventures. Our cottage was an ancient log house. Its darkened logs smelled a little musty and the floors creaked in the rooms. There was an enormously large baking oven in the hut and the dark infinity of the back and the mouth of the oven seemed scary, almost magical when I was a child, as if the house elf had conjured up unusually dark shadows to protect his place of residence. I was pretty sure that there were elves living in the cottage, in its mysterious attic - where there led almost vertical stairs - and in the sauna on the other side of the yard. At least, any sane child would have been sure of the existence of elves in that place.


In addition to the main house, the life of the yard was inseparably part of the cottage. In the beginning of summer, swallows lived in the outhouse, and flew through a crack in the ceiling to a nest made of mud built on a high log on the seeling, where the chicks chirped used to human guests. You could also observe "railbirds" nesting on the rails of the garage door all summer, and the door could only be closed at the end of the summer when the nest was empty again. One summer, even the neighbor's stable cat - which we named Mouru, and which once threw up on the well cover after we had fed it raw currants - became an important resident of the yard for many years. Sometimes it was possible to see elk tracks in the then still dense forests surrounding the cottage, and during the most exciting times the village's elders warned of bears padding along nearby. Then the whole village went to see the bears' droppings with great enthusiasm and stories were written about them in the local newspapers. On autumn evenings, you could also see bats in the yard, which, on starry nights flew past the illuminated windows, ignoring the beauty of the Milky Way's star nebula, startling the television viewers inside.


Along with the animal residents, the cottage yard and its events were defined by its four buildings and numerous natural wonders. In addition to the main building (which I've already told you about), there was a long shed building in the yard, which included a toy shed and a tool shed with attics, a wood shed and, lastly, an outhouse. Opposite the main house was a small red shed for storing things which was favored by mice. On the other side of the yard was another long building, which had once been a barn with cows and pigs, but which now housed a tractor and an old yellow car, in which we drove a rally on the cottage road on our way to swimming. At the other end of the barn was a sauna, and in later times apartments were built for us grandchildren in place of the cow pens.


Behind the main house was a flourishing vegetable garden with umbrella-wide rhubarb, arm-thick courgette and golden potatoes. Especially the thinning carrots were a treat for me and my sister. In the middle of the yard was an enormous birch, in the shade of which we played many games, and on whose branches we swung and climbed. Next to the birch was a tent made out of hay poles, looking towards an ancient, gnarled apple tree. In June, on the meadow behind the tent, turmeric-yellow meadow buttercups grew, which we collected with great effort in order to decorate the ceiling of the cottage. Otherwise, the surroundings of the cottage were adorned with impossibly green briches and cow parsely which rippled like a sea of white lace.


The crown of the yard, however, was the sky-high, overgrown spruce fence, which I believed to be at least 200 years old, because the spruces were so extravagantly tall and one specimen was also indescribably wide that two people's hands could not fit around it. This particular individual had branched out at a height of about three meters into three offshoots of the thickness of an ordinary spruce, in the middle of which my mother and uncle had once built a tree house. Its branches were also very impressive. They reached five meters away from the tree and the lowest ones touched the ground, forming a hut-like space under the spruce tree. The kind of secret and safe green space where it was cool to hide in the afternoon and smelled of needles and strong resin.


I thought of this giant spruce as an important attraction, a mascot, a natural feature of our cottage, without which it would not be the same place. When I described our cottage to my friends, the giant spruce was always at the top of the list of fun, and revealed the special nature of our cottage. I knew that no one else's cottage had as fine a tree, as old, as lofty, as steadfastly permanent and friendly a giant as our cottage spruce. It had been there before granddad and grandmom, before my mother and before me, and would be there after me, bringing pride to those who would then spend summers at the cottage.


This spruce tree was strong and beautiful. It shaded an old stone fence in the mornings and apple trees in the afternoons. In its hem lived a stunted berry bush and surprisingly productive but low cherry trees. Its deep green needles glowed even in the sun of a winter's day and it looked incredibly fairytale like decorated with snow. In the spring, its scent was strongest in the humid air when the other plants were still sleeping, and in the summer you could climb it to listen to the wind rustle in its branches.


When there was a storm, grandmom was afraid that the tree would fall on the house, but I never believed it. It wouldn't fall. It is the strongest tree I know. It had grown on this spot from a small, young shoot into a beautiful fence, and when luckily no one had watched over it, it was allowed to flourish freely and grow as tall as it wanted until it finally became the big giant my whole family has known it to be. What a tree it was among trees! Planted by man but naturally wild and wonderful. The tree that decided to grow so huge and guard our cottage for centuries. Here was a spruce that no one would forget. Here was a spruce with pine cones size of a fist. Here was a spruce who was living the golden years of its greatness. And oh, how pleasant it was look at!


Then, one bitter November day, I got the news that that wonderful giant had been cut down. It turned out that my grandparents were still afraid of it falling on top of the cottage, and if this happened, the insurance would not cover the damage caused by it. That's why they had decided to knock it down. There had probably always been talk about felling the spruce tree, since it was so big and tall, but I never believed that anyone would seriously take action to cut it. It was quite impossible to even imagine the yard without it! Surely the rest of the family loved this giant as much as I did and took for granted its permanent, honored position in the yard. The tree was the queen of the yard, and no one touches royalty without a good reason.


Now, however, the giant was lying crosswise in the yard, amputated. Its princely branches had splintered during the fall, and the rough pattern of its trunk had been brutally abused. The queen was crushed to death even though it wasn't even rotten. It turned out that the spruce giant was completely healthy and in the best condition of her life before she was cut down. It wasn't ready to die yet. It was promised a long and glorious life, and an end which none of my current family members would have witnessed. It would have been a home for many more birds and an object of admiration for decades. But now its pitch would congeal in those healthy veins and its body would be chopped up to fill the wood shed. This is an injustice! That spruce tree should have outlived us all!


If the spruce had really fallen in a storm, or if it had been felled because of a genuine rot, I could imagine myself sitting on its mighty stump happily reminiscing the wonderful times of its life. But since it was murdered so prematurely, it is impossible for me to imagine the stump as anything other than a place of slaughter. An evidence of the dangerous whims of man. My body is shaking with rage at this injustice and you can understand that I want nothing to do with our beloved cottage now that its soul has been cut down. The cottage is dead to me. I don't want to see it without the spruce giant, and I certainly don't want to enjoy the warmth of the cottage produced by the spruce giant's carcass in the baking oven. I don't want to eat food cooked with logs cut from the spruce giant. I don't want to see an overflowing wood shed where the spruce giant is lying in pieces. I don't want to remember the yard without it. I don't want to look out without seeing it. I don't want to have new memories of the cottage without it. The cottage has now officially become a memory of my childhood, where the spruce giant still exists. Evil has now entered my paradise.


I would have endured any other destruction: lightning striking the sauna, collapsing of the haypole tent, redoing the floor of the hut, but I can't stand this because this is an injustice. Tonight I will cry bitter tears. Tonight, losing the tree really hurts a lot. That tree was more than a plant. It was the background of my entire childhood, a stable and fragrant creature that should have been better protected and fought for.


To think that the small, beautiful, wondrous, almost fairytale-like spot in this universe, which my family has been given the honor of inhabiting, and which it should protect, is just another example of human idiocy. I'm terribly ashamed. I am angry. I miss that spruce. And I don't want to keep quiet about this loss, whether it's reasonable or not. My family did this, and I cannot forgive this.


May this story serve as a reminder to us all to protect the natural wonders of our world.


In memory of the spruce giant on Saturday evening, November 26th 2022, written with tears in my eyes.


Siiri


0 comments
bottom of page